Viimeisten vuosien aikana on tullut selväksi, että Suomi kärsii osaaja- ja työntekijäpulasta. Kehitys on jatkunut pitkään, mutta erityisesti korona syöksi monet alat tekijäpulaan. Ravintola- ja majoitusala menetti korona-aikana 9 000 työntekijää ja Tapahtumateollisuus ry:n arvion mukaan tapahtuma-alan vakituisista työpaikoista katosi koronan aikana kolmannes eli 6 000–6 500 työpaikkaa. Takaisintulijoiden houkutteleminen on vaikeaa. Hoitoalan tilanne on vielä pahempi, mutta ei yksin koronan takia.
Korona sai aikaan työ- ja elinkeinoministeriön mukaan sen, että työntekijöiden liikkuvuus on lisääntynyt. Yli puolet työpaikoista täytetään työntekijöillä, jotka ovat jo töissä muualla. Työntekijät hakeutuvat toisiin yrityksiin, koska haluavat lisähaasteita ja vaihtelua, mutta myös lisää palkkaa. Toisin sanoen työntekijät ovat itse valinneet olosuhteiden takia sen, että ansiot tulevat monista lähteistä. Työmarkkinat ovat selvässä murroksessa. Koronan myötä myös etätöistä tuli entistä tiiviimpi osa työelämää ja osa-aikatyön osuus kasvoi. Osa-aikatyön lisääntyminen näkyy muun muassa siten, että tietyillä aloilla työntekijämäärä on kasvanut, mutta tehtyjen työtuntien määrä on pysynyt samalla tasolla kuin ennen koronaa.
Kun kilpailu työvoimasta kiristyy ja työmarkkinat muuttuvat, toimialojen ja työnantajien tulee erottua edukseen. Työnantajan toiminta, alan monipuolisuus ja työhyvinvointiin tehdyt panostukset ovat työnantajan näkökulmasta valttikortteja. Työmarkkinoiden ja -ehtojen tiukka sääntely on johtanut kuitenkin siihen, että eri toimialojen erityislaatuisuus, yllätyksellisyys ja hetkessä eläminen on aika harvinaista tällä hetkellä. Paikallista sopimista ei ole mielletty keinoksi tehdä työstä houkuttelevampaa ja työntekijöitä palvelevaksi, koska asiasta puhutaan negatiivisesti. Perinteisesti keskustelu typistyy siihen, että työnantaja haluaa heikentää työehtoja ja laskea palkkaa. Työvoiman heikossa saatavuustilanteessa uskallan väittää, että työnantajan tavoitteena ei ole palkkojen alentaminen, vaan palkasta sopiminen muutoin kuin mitä yleissitovissa työehtosopimuksissa on säännelty työntekijän eduksi.
Yrittäjien kanssa keskusteltaessa minulle on tullut selväksi, että tässä vaikeassa työvoimapulassa työantajat haluavat tehdä parhaansa, että ihmiset viihtyvät, pysyvät työkykyisinä ja saavat itse määrittää työntekemisensä aikaa ja paikkaa. Joku haluaisi tehdä työnsä viikonloppuisin ja pitää vapaata alkuviikosta. Joku on taas valmis tekemään muita enemmän, koska haluaa kehittyä. Monet työehtosopimukset asettavat rajat viikonlopputyöskentelylle sen kalleuden takia. Toisin ei voi sopia, koska tuomioistuimet viime kädessä tuomitsevat yleissitovan työehtosopimuksen mukaisesti. Tämä tulee yrittäjälle kalliiksi. Sama koskee paikallisia palkitsemisjärjestelmiä. Lähtökohtaisesti kaikille on maksettava sama palkka. Herääkin kysymys, että vastaako vanha sääntely enää nykypäivän työmarkkinoiden tarpeita vai pitäisikö jo nyt tunnustaa, että paikallisesta sopimisesta on hyötyä työsuhteen molemmille osapuolille?
Asianajaja, kaupunginvaltuutettu, aluevaltuutettu (kok.)
”Paikallisesta sopimisesta apua osaaja- ja työntekijäpulaan”’